Karoliina Lummaa, Turun yliopisto / University of Turku
Karoliina Lummaa työskentelee Turun yliopiston ihmistieteellisessä tutkijakollegiumissa TIASissa ja itsenäisessä BIOS-tutkimusyksikössä. Hän on keskittynyt tutkimuksissaan ympäristömuutosten ja luonnonvarojen kulutuksen kulttuurisiin ulottuvuuksiin, ihmisten ja ei-ihmisten suhteisiin sekä ei-inhimillisen toimijuuden kysymyksiin. Lummaan ekokriittisiä ja posthumanistisia lähestymistapoja yhdistelevä väitöskirja lintujen eläimyydestä, Poliittinen siivekäs. Lintujen konkreettisuus suomalaisessa 1970-luvun ympäristörunoudessa, valmistui vuonna 2010. Vuonna 2017 ilmestyi runouden lintumaisuuksia ja lintujen poeettista toimijuutta tarkasteleva Kui trittitii! Finnish Avian Poetics. Lummaa on ollut toimittamassa viittä artikkelikokoelmaa kirjallisuudentutkimuksen, posthumanistisen ja ekokriittisen tutkimuksen sekä humanistisen ympäristötutkimuksen aloilta sekä julkaissut artikkeleita ja kirjan lukuja kirjallisuuden ja taiteen linnuista, jätteistä ja melusta, tulkinnan ongelmista, antroposeenista ja luonnonvarojen kulutuksesta. Tällä hetkellä Lummaan tutkimus keskittyy metsän kulttuuriseen toimijuuteen taiteessa ja luonnonvarahallintaan liittyvässä kirjallisuudessa ja keskustelussa.
Ajattelua jänisten jäljissä
Kanit ja jänikset ovat tavarateollisuudessa, populaarikulttuurissa ja taiteessa monihahmotteisia hahmottomuuteen asti. Kanien ulkonäkö vääristyy, nalleentuu kuvissa ja pehmoleluissa, ja niiden käyttäytyminen pelkistetään alituiseksi pakenemiseksi ja ylettömäksi parittelu- ja lisääntymisvimmaksi. Tyypillisesti jänikset, kuten kanitkin, ovat ruumiillisia metaforia, jotka johdattavat saduissa, musiikissa, elokuvissa ja internetin meemikulttuureissa ihmisiä toisiin, todempiin tai vääristyneempiin todellisuuksiin. Kanien ja jänisten ruumiita on taiteessa myös muokattu tai muokkaamisen ajatuksella on leikitelty tavoilla, jotka tekevät niistä jotakin muuta kuin eläimiä: muuntogeenisiä, mekaanisia, ei-itsejään.
Esitelmässäni seuraan jäniseläimiä lelu- ja kirjahyllyille, taideteoksiin ja internetin syövereihin. Katson ja kuuntelen, millaisina kaneja ja jäniksiä esitetään, ja yritän ajatella niitä niinä mitä ne ovat – tiedostaen, että kysymykseen jäniksen olemuksesta ei voi (eikä ehkä tarvitsekaan) vastata. Mielestäni kysymys jänisten jäniksisyydestä kaipaa kuitenkin luonnostelua, ontologistakin, vastavoimana jäniseläimiä koskevalle loputtomalle kuvittelulle. Teoreettisemmin muotoillen, aion kokeilla objektiorientoitunutta ontologiaa filosofisena kaninkolona jäniseläinten luokse.
The keynote will be held in Finnish.
Cecilia Åsberg (Linköping University, Sweden)
Cecilia Åsberg is a multidisciplinary scholar, who investigates questions of naturalness and more-than-human issues. She is a professor of Gender, nature, culture at Linköping University and the founder and director of The Posthumanities Hub, a research group focused on feminist posthumanities.
More-than-human feminisms in watery habitats
In this talk, I would like to revisit some watery habitats. First, the wrack zone by the edge of the sea where we find mussels, oysters and sea squirts, and second, the general sweet water ponds on the planet, even kitchen sinks and space rockets, where small water organisms likeBdelloid Rotifera dwell. While not exactly charismatic mega fauna, these nonhuman creatures have long been backgrounded by science. It is about time we pay attention to such ecologies again. In this talk, this is suggested and supported by reference to various kinds of more-than-human feminisms. For too long nonhumans and those regarded as less-than-human, along with the very environment that sustains us, have been approached as either resource or mere background (for the humanistic figure of Universal Man). Feminist theories have also been concerned with the violent impact of (normative) Universal Man on society and nature, a consequence of a modern phantasy divide between Nature and Culture. The present postnatural situation, if you wish “the Anthropocene”, disrupts modern ways of thinking and doing things, and begs new ones from us. With climate change, oceanic disturbance, habitat loss and rampant species extinction on the one hand, and new synthetic biologies and technobodies on the other, it asks us in the sciences and arts for extradisciplinary responses. No longer can a division of labour be sustained, where science does naked facts, nonhumans and depict raw nature while humanities and social science does culture, ethics and politics. Spurred by more-than-human feminisms, thicker forms of situated knowing have already emerged. They come in response to the pressing need to a) alter and decolonize such dividing knowledge forms and to b) change the very ways we think, eat, and live with nonhumans in society. Sharing a Darwinian feeling for how everything is connected, critically, with a relational ethics of care and concern, more-than-human feminisms and postdisciplinary disciplines, have paved way for environmental humanities and other more-than-human forms of the posthumanities. What are the stakes and challenges in these transformations? Why do we need them? What can more-than-human feminisms bring to the table?
The keynote will be held in English.
Yhteiskunnallisen ja kulttuurisen eläintutkimuksen seura 